Japani 2024

Päivä yksi: Lähtö Suomesta

 

Tervetuloa seuraamaan blogiani matkasta Japaniin!

 

Matkahan kotoa Jyväskylästä on alkanut jo yli viikko sitten. Kävin pitkästä aikaa tapaamassa perhettäni ja ystäviäni Itä-Suomessa. Ja tietysti näin myös eteläsuomalaisia samalla kun kerran pääkaupunkiseudulle erehdyin. Matkatunnelmiin ei hirveästi ole ehtinyt vielä virittäytyä, kun tein vielä etätöitä lähtöpäivänäkin. Onneksi sellainen mahdollisuus taas toisaalta on, muuten en olisikaan ehtinyt vierailemassa itäisessä Suomessa.

 

Matkaan oli mukava lähteä kiitollisin mielin, kun sain lähtöä edeltävinä päivinä yöpaikat, sekä lähtöpäivänä vielä kyydin lentokentälle. Tällä kertaa matkaani lähti mukaan ennätyskevyt rinkka, vain 8,5 kiloinen sellainen, onpahan ainakin tilaa tuoda tuliaisia takaisin päin. Turvatarkastus meni hyvin, ja jostain kumman syystä en päässyt satunnaistarkastukseen tällä kertaa. Ostin vielä viimeiset tuliaiset tax-freestä mukaan ja saavuin portin viereen kärkkymään jo hyvissä ajoin.

 

Lento- ja matkayhtiöiden kanssa on ollut kyllä paljon ongelmia, lentoja siirrettiin päivällä eteenpäin todella lyhyellä varoitusajalla ja varauksestani onnistuttiin vielä lisäksi hävittämään ruumaan menevät laukut. Onneksi aikataulujen muutokset eivät sotkeneet suuresti suunnitelmiani tai aiheuttaneet paljoa lisäkustannuksia. Ja selvisi laukkujenkin kohtalo sitten, kun otin yhteyttä matkayhtiön asiakaspalveluun.

 

Edellisestä pidemmästä ulkomaan matkasta onkin kulunut jo tovi, niin ne vuodet vaan vierii. Viimeksi kävin Meksikossa pari vuotta sitten, nyt on suuntana aivan eri puolella maapalloa oleva Japani. Niin idässä en ole koskaan aiemmin käynytkään. Onneksi minua on vastaanottamassa hyvä ystäväni Riku, joka on ollut vaihdossa Japanissa viime syksystä lähtien.

 

 

Tästä tulee varmasti mahtava reissu, en malta odottaa!

 

 

Päivä kaksi: Saapuminen Tokioon

                           

 

Lentomatkani sujui erittäin hyvin Grönlannin ja pohjoisnavan kautta, lennon kulkua seuratessani mietin, mitä kaikkea mahtaa näkyä tuolla kaukana pohjoisessa. Olihan siellä sitten paljon lunta, jäätä ja jääharjuja. Beringinsalmen läpi suuntautuessaan kohti Japania lentokoneen ikkunasta oli näkyvissä vain laaja meri ja pilviä, mutta tiesin olevani matkalla kohti uusia seikkailuja. Tarjoilut lennolla olivat herkullisia ja lentoemäntien ystävällisyys loi matkalle mukavan ilmapiirin. Vaikka en onnistunut nukkumaan matkan aikana, innostukseni Rikun näkemisestä ja uuden maan kokemisesta pitivät minut pirteänä.

 

Saavuttuani vihdoin Hanedan lentokentälle olin täynnä odotusta ja jännitystä. Astuessani ulos lentokoneesta Japanin maaperälle tunsin heti, että tämä matka tulee olemaan unohtumaton. Harmillisesti sää oli hiukan sateinen ja pilvinen, mikä esti Fuji-vuoren näkymisen lentokoneesta. Mutta vaikka sää ei suosinutkaan, ei se minua haitannut. Tulisihan vuoren näkemiseen vielä paljon mahdollisuuksia.

 

Lentoasemalla minut toivotettiin tervetulleeksi Japaniin pitkään jonoon, jonka kiemurat tuntuivat loputtomilta. Vaikka jonotus oli pitkä itse jono ei kuitenkaan ollut, kävelyä tuli varmasti lähemmäs puoli kilometriä, vaikka meitä ei ollut jonottamassa kuin lähemmäs sata ihmistä. Näin heti, kuinka sääntöjä noudattava kansaa japanilaiset ovat, kun eräs vanhempi mies antoi muille huomautuksia aitojen alituksesta. En voinut olla huomaamatta myöskään paikallisten ystävällisyyttä, japanilaiset ovat erittäin palvelualttiita ja auttavaisia, jopa liiankin. Yritin täyttää maahantulolomaketta ja minua tultiin heti auttamaan sen täytössä, vaikken edes tarvinnut apua!

 

Maahantulotarkastus sujui kuitenkin kaikkinensa leppoisasti, ja pian olin jo napannut rinkkani matkaani, ihmetellen jälleen kerran sitä, miten työllisyysaste saadaan pidettyä korkealla. Yhteensä kuusi ihmistä nosti aina yhden matkalaukun kerrallaan pois liukuhihnalta ja jokaisen työntekijän piti hieman päästä koskemaan jokaista laukkua. Lisäksi huomioni kiinnittyi heti siihen, kuinka vanhoja töissä olevat ihmiset olivat, suurin osa heistä näytti yli 70-vuotiailta ja ei ihmekään, että työntekijöitä tarvitaan paljon, eihän heistä osa olisi saanut laukkuja edes nostettua yksin.

 

Näin Rikun odottamassa minua saapumishallissa leveä hymy kasvoillaan ja kun vihdoin pääsimme toistemme luokse, hyppäsimme toisiamme vastaan ilosta, nyt oli aika pitää hauskaa! Sitten suuntasimme Rikun kanssa kohti junaa, joka vei meidät kohti hostellia. Matkalla vilkuilimme ikkunoista ulos, ihmetellen kaupungin vilinää ja ihmisten paljoutta. Olin vihdoin Japanissa, ja odotin innolla kaikkea, mitä matka tulee tuomaan tullessaan.

 

Hostellilla emme kauaa viihtyneet, heitimme vain laukut sinne ja lähdimme läheiseen ravintolaan heti syömään paikallista pikaruokaa eli ankeriasta ja riisiä. Ruoka tilattiin tabletilta ja ei ehtinyt mennä kuin muutama minuutti niin saimme eteen maukkaat annokset! Ulkona syöminen vaikuttaa edulliselta ja ainakin tämä ruoka vaikutti heti runsaudellaan ja maullaan. Ei täällä ainakaan nälissään tarvitse olla.

 

Kun moottoriin oli saatu taas vähän polttoainetta, niin jaksoimme taas lähteä liikenteeseen ja tutkailemaan maailman suurinta kaupunkia. Lähdimme suuntamaan kohti Asakusaa ja Senjou-ji-temppeliä, ihmisten ja turistien määrä oli käsittämätön. Koko ajan piti miettiä, että mistä välistä pääsee pujahtamaan ja olla eksymättä toisistamme, tosin seikkaa helpotti huomattavasti se, että olimme molemmat keskimäärin yli pään pidempiä kuin paikalliset.

 

Temppeli oli hieno ja tapasimme ensimmäiset toiset suomalaisetkin jo heti ensimmäisellä turistikohteella. Temppeli oli kaikessa väriloistossaan upea ja aurinkokin näyttäytyi hieman, antaen väreille vielä hieman enemmän loistokuutta. Temppelialueen ja puiston kierrettyämme, kävimme vaihtamassa paikallista valuuttaa lähikaupassa. Japanissa käteinen on vielä yleisin maksutapa, joka on hieman outoa ottaen huomioon sen, kuinka teknologisesti kehittynyt maa on kuitenkin kyseessä. Näimme läheisen turistikeskuksen katolta, kuinka auto oli parkkeerattu läheisen talon katolle. Katolta kaupungin siluettia tutkiessani olin hieman yllättynyt kuinka matala kaupunki Tokio loppujen lopuksi on, vain ydinkeskustassa kohoaa muutamia isompia pilvenpiirtäjiä.

 

Seuraavaksi suuntasimme Tokion ehken eriskummallisimpaan kaupunginosaan Akihabaraan eli Electric Towniin, joka on täynnä kaikkea mitä ihminen voi kuvitella ja vähän jopa sen ylitsekin. Kävimme katsomassa paikallisia Pachincko- pelihalleja, jotka ovat kuin uhkapelejä ja vaikka uhkapelaaminen onkin kiellettyä Japanissa, niin siellä on opittu kiertämään asia niin, että aluksi vaihdat rahasi metallisiin kuuliin, joilla pelaat sitten pelikoneita ja voitettuasi voit vaihtaa kuulasi takasin rahaksi. Yleensä ihmiset eivät tietenkään voittaneet mitään vaan menettivät rahansa tai kuulansa, he kai pitävät vilkkuvia valoja ja korvia huumaavaa melua jotenkin rauhoittavina rankkojen työpäiviensä jälkeen. Me kestimme olla pelihallissa ehkä minuutin, jonka jälkeen korvissa kaikuivat edelleen metallipallojen kova kolina ja koneiden piipitykset.

 

Sitten Riku vei minut hänen järjestämäänsä yllätykseen, joka paljastui yhdeksi elämäni kiusallisimmaksi kokemukseksi. Hän vei minut Maid Cafeeseen, eli cosplay kahvilaan, jotka ovat alun perin Japanista alkunsa saaneita kahviloita, jossa sisäköiksi pukeutuneet naiset palvelevat asiakkaita kuin he olisivat asiakkaiden alaisia. Kahvilassa meitä oli vastassa kolme sisäköksi pukeutunutta nuorta neitiä, jotka kutsuivat meitä herroiksi ja pyysivät istumaan pöytään. Meidän piti maksaa siitä, että saimme olla tunnin kahvilassa ja tilasimme myös ruokaa ja juomaa. Tarjoilijan huomio piti kiinnittää maukumalla ja laittamalla kädet kuin kissan käpäliksi eteensä. Vessaankin lähtiessä piti pyytää lupa erikseen, sekä ruuan saapuessa piti suorittaa rituaali, jossa teimme käsistämme sydämet ja lausuimme: moe, moe, CUTE. Sitten saimme valita sen, että millaisen eläimen halusimme tarjoilijan piirtävän ketsupilla ruokaamme ja pääsimme vihdoin syömään paikallista munakasta. Olisimme voineet ostaa myös VIP-paketin, jossa olisimme saaneet ottaa yhteiskuvia tarjoilijoiden kanssa, tähän emme onneksi sentään suostuneet. Lähtiessä saimme kuitenkin söpöt kuvat työntekijöistä ja lähdimme äkkiä jo pimenevään yöhön. Kaverini nauroi onnistuneelle yllätykselleen, itse olin lähinnä järkyttynyt ja hämilläni. Suoraan vaan syvään päätyyn. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää. Huhhuh.

 

Yöllinen Tokio olikin sitten aivan erilainen kuin se mitä olimme päivällä nähneet, vilkkuvia valotauluja, humalaisia bisnesmiehiä kumartelemassa toisilleen ja muutama koditonkin näyttäytyi meille. Tässä alkoi olla jo kuitenkin tarpeeksi näkemistä yhdelle päivälle, joten päätimme mennä hostellille nukkumaan. Uni tulikin todella nopeasti pitkän matkan, päivän ja outojen kokemusten uuvuttamalle matkalaiselle.

 

 

Päivä kolme: Tutustumista Tokioon ja siirtyminen Kiotoon

 

Heräsimme aikaisin ja sain kuulla, että Riku oli vielä illalla tavannut hostellissa brasilialais-italialais-saksalaisen reppureissaajan, joka halusi liittyä mukaan päivämme seikkailuun Tokiossa aamupäivästä. Menimme aamupalalle Rikun kanssa läheiseen nuudeliravintolaan, jossa minulle tarjoiltiin nuudelikeitto kylmiltään, kuten kai kuulukin. Eriskummallinen tapa aloittaa aamu, mutta maassa maan tavalla. Sitten kuljimme metrolla maailman vilkkaimmalle metroasemalle, jossa on yli 200 uloskäyntiä, emmehän mekään ihan oikeasta tulleet ulos, mutta emme onneksi myöskään jääneet ikuiseen limboonkaan. Kävimme lähistöllä katsomassa Godzilla-patsasta, joka oli rakennettu elokuvateatterin katolle kurkistelemaan ja näimme myös ison tv-ruudun, johon suuri animoitu kissa tuli väillä esiintymään tehden erilaisia temppuja.

 

Seuraavana kohteenamme olikin läheinen Shinjuku-gyoen puisto, joissa saimme ihailla upeita kukassa olevia kirsikkapuita ja otimme runsaasti kuvia kävellessämme paljas jaloin pitkin tasaiseksi leikattuja nurmikenttiä. Puistossa oli myös lampia, joissa oli todella suuria karppeja, joita muut turistit syöttivät leivänmurusilla. Suurikokoisen puiston kontrasti ympäröivään kaupunkiin loi maagisen tunnelman, ympärillämme oli miljoonittain ihmisiä, mutta silti tuntui siltä kuin olisimme keskellä luontoa, kaukana kaikesta sivistyksestä. Tietenkin muut ohikulkevat ihmiset muistuttivat tosiasioista, mutta oli yllättävää huomata, se miten helposti kaupungin hälinästä pääsee irtautumaan.

 

Tässä vaiheessa tapasimme reppureissaajan ja kävimme yhdessä syömässä ramenia. Otin huvikseni super spicy- tulisuudella olevan annoksen, eihän se oikeastaan lopulta ollut yhtään tulinen vaan enemmänkin mausteinen, ruoka oli tälläkin kertaa erittäin maukasta ja sen voimin jaksoimme kiertää seuraavankin puiston, jonka keskellä kohosi Meiji-temppeli. Pääsimme todistamaan shintolaisia häitä, perinteiset puvut ja kulkue olivat näyttävä kokonaisuus. Hääkulkueen mentyä ohitsemme teimme oikeaoppiset rukoukset heittäen kolikon rukouslaatikkoon, kumartaen kahdesti ja taputtaen kahdesti ja kumartaen vielä kerran ja toivoimme paljon onnea matkoillemme.

 

Käveltyämme puiston lävitse päädyimme Ikean eteen, ja päätimme käydä hakemassa jäätelöt, harmillisesti kukaan myyjistä ei osannut ruotsia ja saimme paljon outoja katseita ja ihmetystä tehdessämme tilausta väärällä kielellä, kunnes Riku vaihtoi japaniin ja ei kauaakaan, kun söimme jo jäätelöä Ikeassa Tokiossa, ei olisi tullut ensimmäisenä mieleeni siitä mitä ajattelin tehdä Japanissa.

 

Kiertelimme ja kaartelimme Takeshita-kadulla turistikaupoissa, animekaupoissa ja kaupoissa, jotka olivat täynnä ainoastaan kolikkoautomaatteja, joilta rahalla ruokkimalla olisi saanut vaikka mitä rihkamaa. Emme kuitenkaan langenneet automaattien armoille vaan pidimme päämme kylminä, ostokset saisivat odottaa loman loppuun, emmehän halunneet kantaa kaikkea mukanamme koko matkan aikaa.

 

Kaupoista tavarat eivät olisi loppuneet ikinä ostelemalla ja saimmekin tarpeeksi ikkunashoppailusta ja lähdimme ehken maailman kuuluisimmaksikin tituleeratun risteyksen metsästykseen. Suoritimme kuitenkin vielä muutaman sivutehtävän, eli kävimme esimerkiksi kirpparilla, jonka löysin sattumalta. Sieltä ostin itselleni vyön, kun olin omani unohtanut suomeen. Shibuja Scramble Crossing -nimisen risteyksen löytäminen ei ollut lopulta kovinkaan vaikeaa, kun vain seurasi ihmisvirtaa, joka tuntui olevan matkalla kohti samaan paikkaan. Fiilis risteyksessä oli ennenkokematonta ja emme meinanneet saada ylityksistä tarpeeksemme; taisimme ylittää risteyksen yhteensä kuusi tai seitsemän kertaa. Näimme niin paljon erilaisia ihmisiä ja olevinaan eksyimme toisistamme keskelle risteystä, se olisi kyllä ollut mahdollista, jos emme olisi päätä pidempiä.

 

Aikamme Tokiossa tältä erää oli tullut loppuun ja hyvä niin, puolessatoista päivässä olimme nähneet enemmän kuin tarpeeksi ihmisiä, vilkkuvia valoja ja kuunnelleet mekaanisia ääniä. Kaipasimme rauhaa ja Riku vakuutteli, että Kiotosta löytäisimme sitä. Matka Shinkansen-luotijunalla vilahti nopeasti, näin matkalla onneksi myös pienen vilauksen Fuji-vuoresta.

 

Perillä Kiotossa kävimme vuokraamassa auton seuraavan päivän kansallispuistoretkeä varten ja kävelimme hostellillemme. Onneksi Kioto tosiaan vaikutti muuten rauhallisemmalta ja himmeämmältä kuin Tokio. Hostellimme isäntä oli erittäin vieraanvarainen uusiseelantilainen, joka jaksoi odottaa hereillä meidän saapumiseemme saakka. Sitten painuimme nukkumaan, että jaksaisimme aikaisen herätyksen seuraavana aamuna.

 

Päivä neljä: Päiväretki Wakayamaan

 

Aikainen herätys, suomalaiset tuliaiset mukaan ja autoon hyppäsi yhteensä kolme japanilaista, kaksi ranskalaista, kaksi suomalaista ja yksi kiinalainen. Suomalaiset suklaat maistuivat hyviltä kuuman japanilaisen teen kanssa, jotka nappasimme automaatista. Ei varmasti ole olemassa tavaraa mitä japanilaiset eivät olisi survoneet automaattiin.

 

Lähdimme ajamaan aurinkoiseen aamuun noin kello kuuden aikaan, ja suuntamme oli tosiaan Kiin niemimaa Kiotosta etelään parin tunnin ajomatkan päässä. Aikaisella matkallamme näimme kuplavolkkareiden ajokulkueen, joista sain otettua niin upeita kuvia! Pysähdyimme matkalla monien vesiputouksien äärille nauttimaan luonnon tarjoamista maisemista. Ajomatkamme varrelle sattui myös hyvin erityinen paikka, joki-onsen. Luonnollinen kuumien lähteiden vierustama joki. Vesi joessa oli jäätävän kylmää ja joen viereisistä kuumista lähteistä pulppusi lähes kiehuvaa vettä, joten kiviä kasaamalla saimme tehtyä pienet uima-altaan, joissa vesi oli juuri sopivan lämmintä. Makoilimme noin tunnin ajan etsien täydellistä tasapainoa kylmän ja kuuman veden välillä, lopulta sen saavutettuamme päätimme kuitenkin lähteä syömään. Lounaspysäkillä moni meistä nukahti heti ruuan syötyämme, itseni mukaan lukien. On se rankkaa tämä matkustelu.

Pysähdyimme päiväunien jälkeen myös Japanin korkeimman Nachi-vesiputoksen äärelle, jonne oli tietenkin rakennettu temppeli, ostimme sieltä onnea ja saimme molemmat Rikun kanssa keskimääräistä vähäisempää onnea, muttemme onneksemme kuitenkaan huonoa onnea. Tämän jälkeen kävimme vielä paikallisessa kalastajakylässä ottamassa kuvia ja kävelemässä rannan läheisyydessä. Sitten taisin nukahtaa hetkeksi ja oltiinkin jo melkein Kiotossa. Kävimme ostamassa kuitenkin matkan varrelta vielä kuuluisaa maitoa, joka oli pitkän päivän jälkeen erittäin maukasta.

 

Auton palautettuamme näimme hostellille kulkiessamme jälleen sen, miten hulluja japanilaiset ovat yöaikaa. Hulluina heiluvat humalaiset huutelivat toisilleen ja oksentelivat minne sattuu ja kumartelivat erotessaan toisistaan päättymättömästi. Tässä maassa on todellakin jotain outoa, päivällä kaikki ovat niin formaaleja ja hiljaisia, yöaikaan taas kaikki on aivan toisin.

 

Päivä viisi: Vierailu Osakassa

 

Lähdimme jälleen liikenteeseen kukonlaulun aikaan, emme onneksi ihan yhtä aikaisin kuin edellisenä päivänä. Matka Osakaan ei junalla kestänyt kuin vähän yli kaksi tuntia ja jälleen olimme suurkaupungin sydämessä ihmettelemässä kiireisiä japanilaisia ja heidän elintapojaan. Kokosimme aamupalaa marketista haetuista tarpeista joen varrella ja huvitimme paikallisia syöttämällä lintuja. Kävelimme Osakan linnalle, joka kohosi komeasti puiston ja suurien vallien keskeltä.

 

Tämän jälkeen suuntasimme kohti ydintä ja kiireisintä shoppailualuetta, löysimme jotain ostettavia ja jalkojemme jo pettäessä allamme suuntasimme syömään paikallista ruokaa okonomiyakia, eli munakasta, joka valmistettiin edessämme kuumalla levyllä. Jaksoimme tuskin edes istua, väsymys painoi päällemme kuin tumma varjo, mutta piakkoin ruoan syötyämme saimme uutta energiaa, josta innostuneena lähdimme taas taivaltamaan kohti seuraavaa aktiviteettiä.

 

Kohteenamme oli oikea aktiviteettipuisto, jossa oli vaikka mitä tekemistä, aloitimme lyömällä baseball-syöttökoneen viskomia palloja, nopeimmat koneet laukoivat pallot 120 km/h meitä kohti ja joihin osuimme yllättävän usein, tuurilla vai taidoilla, siitä ei ole varmuutta. Kävimme näyttämässä paikallisille, miten rullaluistellaan, vaikken itse aiemmin ollut sitä koittanutkaan. Laji oli kuitenkin helppo ja kiisimme ohi muista rullaluistelijoista hurjaa vauhtia, tehden jopa jotain temppuja mitä keksimme matkan varrella. Rullaluistelu oli mielestäni jopa helpompaa kuin luistelu. Lisäksi pelasimme koripalloa, biljardia, dartsia, arcade-pelejä ja lopuksi ratsastimme härällä ja keilasimme vielä viimeiset minuutit. Kolme tuntia kului yllättävän nopeasti ja jaksamista olisi yllättäen löytynyt vielä enemmänkin.

 

Pimeys oli jälleen laskeutunut kaupunkiin ja valotaulut huusivat kirkkaina jälleen yössä, kävelimme kaupungin läpi väsymykseen saakka ja palasimme Kiotoon junalla yömyöhään. Tässä vaiheessa luultavasti moni olisi mennyt nukkumaan, mutta meillä oli vielä suunnitelmana kiivetä Fusimi-vuorelle, että näkisimme sen ilman turisteja. Vuorelle on pystytetty satoja, ellei tuhansia Torii-portteja, joista jokaisen kohdalla pitäisi kumartaa, kun sen alittaa. Emme kuitenkaan jaksaneet kumartaa kuin muutamilla, jäimme velkaa aika monta kumarrusta. Pääsimme jo melkein huipulle, kun ajattelimme pitää pienen evästauon, eikä aikaakaan, kun meitä olikin koossa seitsemän jätkän porukka, joista jokainen kotoisin eri maasta, amerikkalainen, belgialainen, japanilainen, syyrialainen ja ranskalainen. Hauska sattuma kaiken kaikkiaan, ehkä meidän pitäisi Rikun kanssa perustaa matkatoimisto, koska olimme taas molemmat matkaoppaina kertomassa tarinoita kumpainenkin omista seikkailuistaan. Pyysimme jättämään hyvät arvioinnit nettisivuillemme, joita emme ole vielä tähän päivään mennessä perustaneet. Ehkä sitten joskus. Nauroimme, kävelimme, kuvasimme ja lopulta erosimme toisistamme yöhön. Paluu hostellille oli hieman rankahko, jalat alkoivat olla muussia vastaavassa olotilassa, mutta oli mentävä nopeasti lepäämään, että jaksaisi taas seuraavana päivänä olla menossa.

 

 

Päivä kuusi: Kioton suurkierros

 

Aloitimme aamun läheisen temppelin kiertelyllä ja menimme sitten vähän ylemmäs vuoristoon Kiyomizu-dera-temppelille, josta avautui upeat näkymät Kioton ylle, joimme pyhää vettä ja tutkiskelimme paikallisten metsureiden työnjälkeä. Japanissa halutaan pitää tiukka kontrolli luonnosta ja sen näkee jo heti siitä, miten puistoja hoidetaan, jokainen puska ja pensas pitää olla leikattu millintarkasta samassa linjassa. Samoin puita katkokaan aina niin, että jokaiselta näköalapaikalta näkee varmasti jokaiseen suuntaan, vaikka suorakulmioiksi sahatut puut pistävätkin omaan silmään erittäin paljon.

 

Kiirehdimme sitten sähköpotkulaudoilla seuraavaan kohteeseen eli ninja- ja samuraimuseoon, että ehtisimme sinne ajoissa. Ehdimme kuin ehdimmekin juuri ajoissa ennen kerroksen alkua, ja opas osasi kertoa mielenkiintoisesti käytännössä tiivistetysti kokonaan Japanin modernin historian aina 1600-luvulta tähän päivään saakka. Hän kertoili värikkäästi siitä, miksi luokkajaot pakottivat maanviljelijät tarttumaan aseisiin ja toimimaan ninjoina salamurhaten ja vakoillen korkea-arvoisempiaan. Museokierroksen jälkeen pääsimme museon yläkertaan heittelemään heittotähtiä. Taisimme todeta, ettei meistä kummastakaan ehkä vielä olisi ninjaksi. Seuraavaksi kävelimme läheiseen erilliseen rakennukseen, jossa pukeuduimme samuraiksi ja otimme kuvia hauskoissa poseerauksissa.

 

Museokierroksen ja kuvien ottamisen jälkeen lähdimme suuntaamaan kohti Rikun vakioravintolaa, joka sijaitsi aika lailla syrjässä. Matkalla tapasimme hauskaa todella pientä mopoa ajavan miehen, jolle kumartelimme ja vilkutimme iloisesti. Hän tietenkin kohteliaisuudesta vastasi molemmille samoin. Meitä kestittiin Rikun vakioravintolassa, kuin olisimme olleet perhettä ja annoimme emännälle lahjaksi kukkasen, jonka olin poiminut aamulla palatsin muurilta mukaani, se tuntui ilahduttavan häntä kovin. Lähtiessämme kumartelimme syvään japanilaiseen tapaan useasti, kunnes pääsimme ovelle osoittaaksemme mahdollisimman paljon kiitollisuutta ja kunnioitusta heidän erityisen hyvästä palvelustaan.

Sitten seuraavaksi suuntasimme palauttamaan Rikun opiskelijakorttia yliopistolle, siellä tapasimme sattumalta hänen muutamia ystäviään. Aika pian yliopistolta lähtiessämme näimme samaisen miehen pienen mopon kanssa ja teimme samat peliliikkeet, häntä hymyilytti leveästi ja mekin saimme oikein makeat naurut.

 

Tykkäsimme kumarrella kaikille ja kaikelle, sekä hymyillä kaikille ja aiheuttaa näin hyvää mieltä muille sekä itsellemme. Taisimme kuitenkin välillä yksittäisiä sääntöjä rikkomalla aiheuttaa myös hieman pahennusta. Esimerkiksi Kioton keisarillisessa palatsin puistossa ei sittenkään olisi saanut ajella sähköpotkulaudoilla. No olihan meillä oma fanikuntakin, joka hurrasi riemukkaasti, kun tein donitsin palatsin portin lähistöllä. Vartijan mielestä tämä ei kuitenkaan ollut hyvä idea, vaan hän tuli heti ilmoittamaan, että meidän pitäisi poistua paikalta. Katsoimme toisiamme ja lähdimme paikalta pois käskyn saattelemana.

 

Edessämme oli jälleen paljon kävelyä, kun lähdimme kiipeämään ''suurvuorelle'' eli Daimonjin huipulle. Kioton ympärillä on vuoria jokaisessa ilmansuunnassa paitsi etelässä, jossa on Osakan kaupunki ja meri. Vuosittain vuorille sytytetään syksyisin suuria tulia henkien saattamiseksi takaisin henkien maailmaan ja kiipeämmämme vuori oli niistä suurin ja sytytetään aina ensimmäisenä. Rikun meinasi hieman väsähtää kiipeilyn loppuvaiheessa, mutta kannustuksen ja typerien vistien avulla sain kammettua hänetkin huipulle. Vuoren huipulta avautui upeat näkymät Kioton ylle ja näimme Osakassa olevien pilvenpiirtäjien siluetit horisontissa.

 

Katselimme auringonlaskua ja pimeyden laskeuduttua lähdimme vierimään mäkeä alas tuntematonta reittiä pitkin, pääsimme vuoren alas ehjänä kaikesta huolimatta ja sattumalta tulimme paikkaan, jonka olinkin halunnut nähdä. Kuljimme Filosofinpolkua pitkin kohti Kioton keskustaa ja nopean huoltopysähdyksen hostellin kautta suuntasimme kohti yöelämää. Rikun paikallisella ystävällä oli syntymäpäivät ja hän oli varannut karaokehuoneen koko yöksi. Japanissa karaoke on yhtä suosittua kuin suomessa, ellei jopa suositumpaa ja piristimme juhlia laulamalla Maamme-laulua, joka löytyi kyllä listalta, mutta saimme huomata, ettei siihen ollut sanoja ja se kesti vain yhden säkeistön verran. Erittäin toimeliaan ja pitkän päivän uuvuttamana oli aika mennä nukkumaan, seuraavana päivänä olisi taas kiivettävä vuorelle.

 

 

Päivä seitsemän: Oikoreitti onneen

 

Me reissun ja edellisen päivän väsyttämät matkaajat lähdimme laahustamaan kohti Hiei-vuorta mukanamme uusi matkaseuralainen; nuori saksalainen, johon Riku oli tutustunut päivänä, jolloin minun olisi pitänyt saapua alkuperäisen aikataulun mukaan Japaniin. Hän kesti yllättävän hyvin huonon huumorimme ja osasi jopa itsekin heittäytyä mukaan vitsailemaan. Pysähdyimme pienelle tauolle ja huomasimme muidenkin länsimaalaisten tulevan meitä vastaan. Hekin olivat saksalaisia ja saksalaiseen tapaan ilmoittivat, että olemme aivan liian myöhässä kiipeämässä. Saimmekin tästä hyvät naurut ja vitsailimme jatkuvasti asialla koko loppupäivän ajan, vuorihan ei olisi enää paikallaan, kun saapuisimme niin myöhässä paikalle.

 

Matkalla huipulle emme tavanneetkaan enää oikeastaan ketään ja sehän meitä erakkosieluja piristi. Olimme tehneet matkan aikana empiiristä tutkimusta ja todenneet painovoiman vetävän ihmisiä voimakkaasti kohti maata, joten mitä korkeammalle kiipeäisimme, sitä harvemmin tapaisimme ihmisiä. Tälläkin kertaa 0-hypoteesi piti paikkansa ja huipulla tapasimme ainoastaan yhden kiinalaisen turistin, joka halusi ottaa meistä ehdottomasti kuvia ja lähettää ne sähköpostitse meille. Olimme erittäin kiitollisia ja tietenkin vastalahjaksi nappasimme hänestäkin muutamat kuvat. Temppeleitä oli huipulla kymmenittäin ja jaksoimme tutkia niistä vain muutamat, polkujen varrella olevat jättimäiset puut loivat maagisen tunnelman vuorelle ja niitä olisi voinut jäädä ihmettelemään pidemmäksikin aikaa.

 

Vettä ja eväitä kului matkalla kiitettävästi, olihan vuori tähän mennessä korkein, mihin olimme kiivenneet. Onneksi huipuilla oli automaatteja jälleen rivissä, niiden olemassaoloon voi aina luottaa. Kävimme pikaisesti vessassa, nekin ovat täällä oikein hyvin ylläpidettyjä, siistejä ja suuri plussa on se, että vesi on aina juomakelpoista, poiketen monesta muusta Aasian maasta. Seuraavana eteemme tuli alas kiipeily Biwako-järven rannalle ja meillä oli kaksi vaihtoehtoa, ottaa joko turvallinen ja pitkä kolmen tunnin laskeutuminen tai sitten tuntematon arviolta noin kahden tunnin oikoreitti. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, koska halusimme mahdollisimman nopeasti syömään ja lepäämään. Jo reitin alku vaikutti hieman oudolta ja kysyin, että onhan tämä nyt varmasti edes reitti. Rikun vakuuttelujen jälkeen lähdimme kuitenkin laskeutumaan metsän pohjaa ja hakkuu-uraa pitkin alaspäin. Pian meille kuitenkin selvisi, ettei tätä reittiä ollut varmastikaan kukaan ennen käyttänyt, reitti kulki puron pohjaa pitkin ja oli jyrkimmillään miltei pystysuoraa seinämää. Eihän sitä kuitenkaan enää tässä vaiheessa voinut vaihtaa mieltään, kun toisena vaihtoehtona olisi pitänyt lähteä kiipeämään takaisin ylöspäin. Olihan sitä hengissä selvitty tähänkin asti elämässä, niin miksei sitten tästäkin. Liukkaat kivet ja lehdet tekivät kuitenkin reitistä lähes hengenvaarallisen ja muutaman kerran jalkojen lipsahdellessa meinasi lipsahtaa jotain muutakin.

 

Meillä ei ollut aikaa jäädä paikoillemme tai suunnitella reittiä sen kummemmin, täytyi vain mennä alaspäin ja toivoa parasta. Pian olisi jo pilkkopimeää ja sitten hommasta tulisi mahdotonta. En tiedä mitähän reissuseuralaisemme päässä liikkui, kirosiko hän meidät manalaan vai nauroiko hän tilanteelle kuten me. Kaikessa kurjuudessa ja kuolemanpelossa meillä oli kuitenkin hauskaa ja jonkin ihmeen avulla selvisimme loivempaan kohtaan vain pienin naarmuin ja mutaisina. Pysähdyimme vetämään henkeä ja ihailemaan maisemia, sekä kuuta, joka alkoi täydessä loistossaan valaisemaan kulkuamme. Koitoksesta selvittyämme nauroimme onnesta niin että metsät ympärillämme raikuivat ilosta ja ihmettelimme sitä, ettei meille oikeasti sattunut mitään. Sanonta, että kissoilla on yhdeksän elämää, muotoutui siihen, että meillä on miinus yhdeksän elämää jäljellä. Me kolme muskettisoturia marssimme juna-asemalle ja suuntasimme takaisin kohti Kiotoa. Meillä kaikilla oli huutava nälkä ja siihen onneksi japanilaiset olivat varautuneet, ramen-annokset hävisivät kiduksiin nopeammin kuin he kerkesivät kissaa sanoa. Mahat pulleina emme suinkaan lähteneet lepäämään, kuten kuka muu tahansa olisi tehnyt, vaan lähdimme seikkailemaan keskustaan ihmettelemään kaupungin vilinää ja huisketta.

 

Jossain vaiheessa saksalainen matkakumppanimme ilmoitti olevansa liian väsynyt ja kävimme tiputtamassa hänet hostellilleen ja sanoimme hyvästit. Mietimme, että ehkä meidänkin olisi järkevää suunnata kohti sänkyjä ja saada kaipaamamme lepoa, joten vielä yksi pieni ja lyhyt kiertely kaupungilla ja mekin eksyimme unten maille.

 

Päivä kahdeksan: Hiroshiman hirveydet

 

Suhteellisen aikaisen herätyksen jäljiltä kiittelimme vuolaasti Sakura Peace House-hostellimme isäntää suomalaisilla karkeilla ja suklaalevyllä. Hän vuorostaan heitti, että suomalainen komediaduo jatkaa jälleen Japanin kierrostaan ja että olisimme aina tervetulleita takaisin. Lähdimme iloiten vaikkakin väsyneinä kohti juna-asemaa ja suuntaisimme seuraavaksi pikajunalla pitkälle länteen. Matka meni torkahdellessa ja perillä olimme onneksi jälleen virkeitä ja uuden kaupungin lumoissa. Kävimme viskaamassa tavarat hotellille ja lähdimme tallaamaan Hiroshiman leveitä katuja. Vuokrasimme sähköpyörät ja suuntanamme oli yllättäen taas luonto ja vuoret.

 

Kiipesimme vain vähän ja saimme nauttia jälleen rauhallisesta temppelien ympäristöstä ja veden solinasta, olimme tulleet kolmen vesiputouksen temppelille. Kumauttelimme suurta kelloa säikyttääksemme pahat henget pois kimpustamme ja joimme vuoristolta valuvaa mineraalirikasta viileää vettä. Kuuman päivän ja hikoilun lomassa vesi maistuikin taivaalliselta. Oli erittäin mukavaa, että kaupungin vilskeestä pääsee aina melko pienellä vaivalla pois rauhoittumaan ja siellä voimia kerättyämme jaksoimme palata kaupunkiin ihmettelemään nähtävyyksiä ja ihmispaljoutta.

 

Ensimmäisenä kävimme Hiroshiman linnalla, johon satuimme matkalla löytämään voimassa olevan pääsylipun maasta. Kävin pikaisesti sisällä kuvailemassa Rikun odottaessa ulkona ottaen aurinkoa. Linnan huipulla oli näköalatasanne, josta ei kuitenkaan nähnyt kovin pitkälle suurten rakennusten ympäröidessä puistoa, jossa linna sijaitsee. Sitten suuntasimme Hiroshiman rauhanmuistomerkille, eli entiselle näyttelyhallille, joka on jätetty atomipommin räjähdyksen jälkeiseen kuntoon. Rakennus sijaitsee lähes pommin räjähdyspisteen alapuolella ja tästä syystä seinät säilyivät pystyssä. Rakennuksen näkeminen ja sen historiaan perehtyminen herättivät meissä molemmissa vahvoja tunteita ja näin hiljaa emme oikeastaan matkalla ole tähän mennessä vielä olleet.

 

Jatkoimme eteenpäin, seuraavana kohteena oli rauhanmuseo, jossa saimme eteemme järkyttäviä kuvia ja kertomuksia sekä heti räjähdyksen jälkeiseltä ajalta että myös pidemmältä aikaväliltä. Räjähdyksen vaikutukset näkyvät kaupungissa vielä tänäkin päivänä. Kadut Hiroshimassa ovat muuta Japania selvästi leveämmät uudelleenrakentamisen takia, mutta ihmisistä emme huomanneet eroa muuhun Japaniin, muussa kuin siinä, että he olivat vitsikkäämpiä selvästi muita enemmän. Suuntasimme syömään ja satuimme samaan ravintolaan parin suomalaisen kanssa, emme kuitenkaan jaksaneet alkaa keskustella heidän kanssaan, joten pidättäydyimme puhumaan englantia ja mahat täytettyämme kävimme vielä katselemassa rauhanmuistomerkkiä pimeässä. Jalkojen jo tuntuessa tonnin painoisilta arvelimme parhaan ratkaisun tässä vaiheessa olevan hotellille paluun.

 

Hotellimme alakerrassa oli kylpylä ja pääsimme jopa puusaunaan, tai no eräänlaiseen puusaunaan. Kiukaalle oli heitetty kivien sekaan pieniä puun palasia. Emme tästä kuitenkaan hätkähtäneet, vaan heitimme löylyä, koska sitä ei missään erikseen kielletty. Kuumasta huoneesta saimme kuin saimmekin tehtyä melkein saunaa muistuttavan paikan. Tosin korvausilmaa ei tullut mistään, joten parien löylyjen jälkeen ovi oli pakko avata ja hypättävä kylmäaltaaseen vilvoittelemaan. Rentouttavan kylpyläkokemuksen jälkeen uni maistui jälleen makeasti.

 

Päivä yhdeksän: Retki Sandankyo Gorgeen

 

Heräsimme jälleen aikaisin, että ehtisimme bussiin, joka veisi meidät vuoristoon. Menimme syömään omia ruokiamme hotellin ravintolaan, eipä meitä olisi kukaan hoksannut, jos olisimme ottaneet lisäeväitä, joita oli tarjolla runsaasti. Kuppinuudelit maistuivat kuitenkin hyviltä ja niitä oli aivan tarpeeksi, enpä ollut niitä koskaan aiemmin syönytkään. Ruuat popsittuamme suuntasimme supermarkettiin ostamaan eväitä päivän retkeä varten. Löysimme vaikka mitä, heittelimme molemmat ostoskoriin aivan sattumanvaraisia tuotteita, joista meillä ei ollut mitään hajuakaan mitä ne olivat. Sitten lähdettiin taas eteenpäin.

 

Kuljimme alkumatkan junalla, jotta pääsisimme nopeammin perille. Sitten meille selvisikin, ettemme ehtisi ensimmäiseen bussiin, vaan joutuisimme odottamaan hieman yli tunnin seuraavaa bussia. Olisi siis pitänyt herätä vielä aiemmin tai olla ripeämpi aamutoimissa. No pienen tuumiskelun jälkeen päätimme sen, ettei aikataulumuutos meitä haittaisi, vaan retkeilisimme perillä sitten vähän lyhyemmän aikaa. Furuichin asemalla päätimme lähteä harhailemaan joutoajallamme. Päädyimme käymään ensimmäistä kertaa vähän isomassa supermarketissa ja ihmettelimme hyvin erikoista valikoimaa monista tuotteista. Kun tarkemmin miettii, niin taisimme mennä kauppaan jo sisälle vääristä ovista! Edes lihoista tai kasviksista emme saaneet kaikista selvää mitä ihmettä ne olivat, purkitetuista tuotteista puhumattakaan.

 

Löysimme kuitenkin joitain pieniä tuliaisiksi kelpaavia tuotteita ja kauppojen hieromisen jälkeen suuntasimme läheiseen puistoon, jossa paikalliset vanhukset pelasivat eräänlaista krokettia. Tietenkin meidänkin piti päästä pelaamaan ja luvan kysyttyämme pääsimme iskemään palloja kohti lippuja. Aiheutimme jälleen hilpeyttä kanssapelaajillemme ja hetken päästä havahduimme siihen, että meidänhän tulisi siirtyä bussipysäkille, että emme myöhästyisi seuraavastakin bussista. Kumartelimme ja kiittelimme vuorostamme paikallisille, kun lähdimme hipsimään kohti asemaa. Asemalla odottelimme pienen hetken ja sitten pääsimmekin jo bussin kyytiin. Itse nukahdin melkein heti kun pääsimme istumaan ja havahduinkin seuraavan kerran siihen, että olimme jo melkein perillä pienessä vuoristokylässä.

 

Perillä meitä ei odottanut mitään, juuri niin kuten halusimme. Ei turisteja, ei kiirettä, ei kaupungin hullutuksia, pelkkää luontoa, rauhaa ja hiljaisuutta. No bussipysäkin viereisellä parkkipaikalla törmäsimme muutamiin vaeltajiin, jotka varoittelivat meitä menemästä liian kauas vuoristoon, ettemme myöhästyisi viimeisestä bussista. Olimme kuitenkin jo suunnitelleet reitin valmiiksi. Noin kahdeksan kilometrin matka edestakaisin ja muutamat pysähdykset ja ruokatauko, eihän meille voisi tulla edes kiire. Pääsimme aloittamaan marssin puolenpäivän tienoilla ja meillä olisi noin kuusi tuntia aikaa olla takaisin samalla pysäkillä. Lähdimme määrätietoisesti suuntamaan vuorille joen vartta kulkevaa reittiä pitkin. Aurinko porotti huumaavan kuumasti, onneksi sentään puiden varjoista sai helpotusta. Paidat oli kuitenkin avattava lähes heti ja ei kulunut kovinkaan kauaa, kun ajatuksiimme nousi idea uimisesta taas joessa.

 

Löysimme sopivan kohdan uittaa itseämme. Virtaus oli todella voimakas, mutta laskelmoimme, ettei se veisi meitä mukanaan, jos vain pysyisimme tarpeeksi kaukana kosken kuohuista. Ei voi sanoa, että selvisimme kuivin jaloin, mutta selvisimme kuitenkin ja joen jääkylmä vesi virkisti meitä sen verran, että jaksoimme taas jatkaa vaellusta. Ohitimme muutamia paikkoja, jotka olisivat turistisesongin aikaan auki ja kaikkialla oli vain kylttejä, joissa kiellettiin läpikulku, onneksi niiden ohitse on helppo mennä, kun ei ymmärrä mitä niissä lukee. Sitten jatkettuamme vielä hetken saattoi minulta päästä huuto tai ainakin säikähdin pahan päiväisesti. Meinasin astua käärmeen päälle! Onneksi se ehti väistää. Riku sanoi, että se olikin ensimmäinen käärme, jonka hän oli koko reissun aikana nähnyt. Sanoin, että toivottavasti myös viimeinen ja sitten ei mennyt kauaa, kun jo toinen käärme luikerteli karkuun meitä. Lehtien rutinat saivat minut vainoharhaiseksi ja sisiliskotkin pääsivät välillä yllättämään ja säpsähdyttivät nopeilla liikkeillään.

 

Päätimme, että olisi parasta pitää pieni tauko ja syödä ainakin osa eväistämme. Ei mennyt kauaa, kun nälkäiset matkalaiset olivat kuluttaneet ruokavarastot miltei loppuun, onneksi sentään vettä olimme varanneet yli tarpeidemme ja siitä ei tullut pulaa. Tietysti olisimme voineet täydentää vettä myös lisää vesiputouksista, joita oli runsaasti koko matkan varrella. Tauon aikana meidät ohitti pieni retkikunta, joka näytti hyvin kiireiseltä. Ei mennyt kuitenkaan pitkään taukomme jälkeen, kun olimme saaneet heidät kiinni ja pääsimme juttelemaan mukavia. He kuitenkin jatkoivat pidemmälle kuin me ja päätimme kääntyä alkuperäisen suunnitelman mukaisesti jokien risteyksestä takaisinpäin.

 

Paluumatka sujui kuin lentäen ja näimmekin yllämme liitelevän parikin kotkaa, ne olivat upea näky kirkkaan sinistä taivasta vasten, niitä ei kuitenkaan voinut jäädä tuijottelemaan. Piti keskittyä maahan ja siellä lymyileviin käärmeisiin, joita taas tulikin vastaan yllättäen. Onneksi lehtien rapinan aiheuttajat olivat useimmiten liskoja, se ei kuitenkaan helpottanut vainoharhaisuuttani. Matka sujui ennakoitua nopeammin ja päätimme, että ehtisimme vielä aikaisempaan bussiin kuin siihen viimeiseen, johon olimme tähdänneet. Ei kun töppöstä toisen eteen, olimmehan me nämä maisemat jo kerran nähneet. Taisimme lopulta tulla takaisin lähtöpaikkaan melkein puolet nopeammin kuin mitä olimme suunnitelleet ja no kyllä sen huomasikin. Bussiin päästyäni ei mennyt kuin mikrosekunti ja olin taas untenmailla.

 

Linja-autoasemalla Hiroshimassa meitä oli vastassa todella outo näky, neljä työntekijää laski busseista nousevia matkustajia ja kirjasi paperille bussien saapumisajat. Mietimme sitä, kuinka nopeasti tylsistyisimme tuollaisessa työssä ja totesimme, että pelkkä ajatuskin sai meidät aivan pökerryksiin. Hiroshimassa kävimme vielä syömässä ja kiertämässä kaupungilla. Emme kuitenkaan viihtyneet kaupungilla kauaa, oli aika mennä nukkumaan. Seuraava päivä olisi jälleen pitkä.

 

 

 

Päivä kymmenen: Itsukushima ja Fuji

 

Toteutimme totutut aamurutiinit, eli aikaisin ylös, supermarketista eväitä päivälle ja jätimme tavarat hotellille odottamaan paluutamme. Sitten hyppäsimme raitiovaunun kyytiin, joka veisi meidät satamaan. Raitiovaunussa saimme taas ihmetellä työllisyysasteen kohottamiseen liittyviä toimenpiteitä. Ei riittänyt, että yhtä vaunua kohti olisi yksi työntekijä, vaan niitä tarvittiin kaksi. Jokaisen pysähdyksen jälkeen he tarkistivat vaunut, meille tuntemattomiksi jääneistä syistä. Lisäksi jokainen pysäkki piti erikseen kuuluttaa ja siitäkin piti ilmoittaa, että pysähdyksen jälkeen lähdimme jälleen liikenteeseen. Jaksoimme ihmetellä tätä touhua koko matkan ajan ja huomasimmekin olevamme jo perillä satamassa ja nousimme lautalle. Lautalta saatoimme nähdä sen maamerkin, jonka takia olimme tänne lähteneet. Itsukushima-jinja, eli mereen rakennettu portti, joka näytti nousuveden aikaan kelluvan vedessä.

 

Pelkkä portti ei ollut syy miksi saarelle olimme tulleet, vaan olimme tulleet katselemaan myös kesyjä japaninkauriita. Pääsimme miltei heti lautalta noustuamme silittelemään ja syöttämään erittäin kesyjä kauriita. Ne olivatkin erittäin söpöjä ja usein tulivat yllättäen pökkimään taskuja toivoen herkkupaloja. Saimme hyviä yhteiskuvia ja silitellä kauriita sielumme kylläisyyteen asti. Otimme vielä kuvia pyhäköstä ja ostimme mustekalaa naposteltavaksi. Seuraavaksi ajatuksenamme oli jälleen kiivetä vuorelle, onneksi sentään tällä kertaa köysihissin avustamana. Lippu ylös oli aika kallis, mutta päätimme että ottaisimmekin vain lipun ylös ja rullaisimme alas jalkaisin.

 

Huipulta avautui hurjat maisemat, näimme koko Hiroshiman kaupungin ja pitkälle merelle, pienten saarien rikkoessa horisonttia. Ylös oli tietenkin kyhätty temppeli, jos toinenkin, hauskoja pikku patsaita unohtamatta. Patsaille oli neulottu pipoja suojaamaan niitä kylmältä, ja täällä näimme ensimmäistä kertaa patsailla aurinkolaseja. Ne näyttivät hassuilta ja hykertelimmekin kiivetessämme aivan huipulle. Paluumatkalla yhytimme matkaamme mukaan muutaman irlantilaisen ja pääsimme taas jakamaan matkakokemuksiamme ja kyselemään heidän suunnitelmistaan. Alas palatessamme pääsimme näkemään aivan maagisen näyn. Kirsikkapuiden terälehdet varisivat puista ja näytti siltä kuin olisi satanut lunta. Kauriit söivät puiden alla pudonneita kukkia ja näkyä olisi voinut jäädä tuijottamaan ikuisuudeksi. Meillä oli kuitenkin aikataulu ja halusimme ehtiä melkein toiselle puolelle Japania illaksi, joten ei ollut aikaa tuhlattavaksi. Palasimme lautalla ja raitiovaunulla samaa reittiä pitkin takaisin hotellille ja nappasimme rinkat ja laukut mukaamme ja suuntasimme jälleen luotijunan kyytiin, tosin viimeistä kertaa tämän reissun aikana.

 

Kuuden tunnin matka meni nopeasti, välillä torkahdellen ja välillä katsellessa ikkunasta ohi vilahtavia kaupunkeja ja niiden valoja. Fujille saapuisimme pimeyden jo laskeuduttua, joten vuorta oli turha yrittää nähdä ennen seuraavaa päivää. Luotijunan jälkeen nousimme vielä lyhyeksi ajaksi paikallisjunaan, joka veisi meidät majoituksemme läheisyyteen. Paikallisjunassa sattumalta törmäsimme kolmeen vanhaan mieheen, jotka tuntuivat olevan erittäin puheliaalla tuulella, ja tarjottuamme heille suomalaisia karkkeja ja Rikun kerrottua lyhyt elämänkertomuksensa he tarjosivat meille kotona leivottua kovaa kakkua. Heistä yksi lähti vielä saattamaan meitä majapaikkaamme ja pääsimme jälleen kiittelemään suuresti avusta, jota no ehkä emme olisi tarvinneet. Mutta olihan se hauskaa, että meitä autettiin ja meille oltiin ystävällisiä.

 

Majapaikassa meitä odotettiin jälleen yömyöhään, olimme kai taas päivän viimeiset vieraat ja isäntä taisi meidät sisään otettua mennä heti nukkumaan. Minulle tuli olo, että haluaisin kierrellä vähän ympärilläni, vaikkei pienessä kyläpahaisessa mitään nähtävää luultavasti olisikaan. Kävimme supermarketista eväät illaksi ja seuraavalle päivälle. Sitten minun alkoi yllättäen tehdä mieli porkkanaa, emme kuitenkaan palanneet enää supermarketille, vaan kiertelimme miltei puolen yön aikaan pienessä kylässä. Tulimme pienen paikallisen myymälän eteen, jossa oli valot päällä. Sanoin ystävälleni, että tuolta sitä porkkanaa varmasti saisi ja pienen hetken kuluttua kaupassa kai inventaariota tehnyt nainen äkkäsi meidät ja tuli ovelle kysymään tarvitsisimmeko jotain. Sanoin, että hetki on tullut nyt ja Riku kysyi, että saammeko tulla sisälle kauppaan. Nainen toivotti meidät tervetulleeksi, eikä aikakaan, kun meillä oli järkyttävän kokoiset porkkanat käsissämme ja lähdimme nauraen yöhön.

 

Söimme majapaikassa vielä pienet yöpalat ja nukahdimme taas nopeammin kuin päämme osuivat tyynyihin.

 

 

Päivä yksitoista: Pettymysten pettymys

 

Herätyskello ei taaskaan ehtinyt soida, kun sisäinen kello herätti jo varmasti innostuneena tulevasta päivästä. Kurkistin ikkunasta ja voi ei, taivas oli aivan pilvinen, vaikka olisi pitänyt olla kirkasta. Fuji-vuoresta ei näkynyt kuin ääriviivat ja nekin kehnosti. Emme kuitenkaan antaneet tämän latistaa tunnelmaa liikaa vaan lähdimme kohti seuraavaa kohdetta, eli Fujiyoshidania, joka olisi eri puolella vuorta, joten siellä ei pitäisi ainakaan olla pilvistä.

 

Bussissa törmäsimme amerikkalaiseen vanhempaan herrasmieheen, joka oli ollut reissussa jo useamman kuukauden ja tulimmekin niin hyvin juttuun lyhyen jutustelun jälkeen, että hän kysyi, pääsisikö mukaamme päiväksi. Emme tietenkään kieltäytyneet, matkatoimistomme kaipasi kipeästi uusia asiakkaita ja yksikään turisti ei meidän vahtivuorollamme saa jäädä ilman suomalaisoppaita. Bussimatkan aikana vaikutti siltä, että sää selkeytyisi toiselle puolelle siirtyessä. Olin elätellyt hurjaa ajatusta siitä olisimme kiivenneet vuorelle, mutta sen ajatuksen teki mahdottomaksi se, että huipulla oli toista metriä lunta, joten alhaalta ihmettely sai luvan riittää. Huono näkyvyys kuitenkin pilasi senkin suunnitelman, joten ei auttanut kuin keksiä muuta tekemistä.

 

Fujiyoshidaniin saavuttuamme uusin matkakumppanimme lähti etsimään itselleen yösijaa, ja me lähdimme Rikun kanssa tiputtamaan tavaramme majapaikkaan ja syömään, sekä vuokraamaan polkupyöriä. Löysimmekin aivan mahtavan tempura-ravintolan, jossa maistoimme uppopaistettuja mereneläviä sekä kasviksia, jopa sellaisia, joita en edes tiennyt olevan olemassa. Vuokrasimme polkupyörät suoraan seuraavalle päivälle, niin meidän ei tarvitsisi murehtia palautusajasta. Suunnittelimme reitin nopeasti ja päätimme suunnata noin kymmenen kilometrin päässä olevalle onsenille. Matkalla näimme paljon maratoonareita ja hurrasimme ja hymyilimme monille juoksijoille, joista jokainen jaksoi ilahtua joka kerta kun huusimme heille paikallisittain voimia, jaksamista ja tsemppiä.

 

Saavuimme kylpylälle hikisinä ja ihmettelimme miten hullut japanilaiset jaksavat juosta yli 160 kilometrin matkan, jossa on nousuakin yli kuusi kilometriä. Emme kuitenkaan jääneet liiaksi ihmettelemään ihmisten hulluutta vaan suuntasimme sisälle ja rentoutumaan kuumiin, sekä tietysti kylmiin vesialtaisiin. ''Saunan'' ''kiuas'' oli jälleen ihmeellinen, se oli ennennäkemätön kaasulämmittimellä varusteltu peltihökötys, johon ei kyllä uskaltanut heittää löylyä. Sai saunassa kuitenkin hien pintaan, eikös se ole kuitenkin tärkeintä. Amerikkalainen matkaseuralaisemme liittyi hänkin jo valmiiksi hikisenä seuraamme ja aikamme rentouduttua, siirryimme syömään eväitä kylpylän aulaan. Teimme yhdessä sotasuunnitelmaa, kävisimme seuraavaksi vierailemassa kolmessa erilaisessa luolassa, jotka olivat lähellä toisiaan.

 

Ponkaisimme uusin voimin pyöriemme selkiin ja pistimme ketjut kireiksi, ensimmäinen luolista, jossa vierailimme, oli nimeltään lepakkoluola. Fujin ympäristössä on useita satoja laavaluolia, jotka ovat muodostuneet laavakäytävistä, laavan virratessa maan alla ja kovettuessaan ajan saattaessa. Emme harmillisesti nähneet lepakkoja, mutta pääsimme ryömimään läpi ahtaiden käytävien löytäen jännittäviä onkaloita. Toinen luolista oli tuuliluola, jota ennen söimme matkalla maissijäätelöä ja kosketimme Fujin huippua, siis sen pienoismallin huippua mikä kioskin ulkopuolella oli, jos tarkkoja ollaan. Tuulitunnelissa oli ennen säilötty silkkikuoriaisten toukkia, siksi että siten saatiin koko vuoden ympäri tuotettua silkkiä. Lisäksi tässä tunnelissa oli säilötty puiden siemeniä. Kolmannessa eli jääluolassa taas näimme samanlaisia jääpuikkoja kuin kotopuolessakin näkee, joten se ei ollut meille kovin ihmeellistä.

 

Sitten saimme taas huippuidean, eli huiputtaa jälleen yksi vuori, tällä kertaa tosin aiemmista kerroista poiketen teimme sen pyörillämme. Lähdimme matkaan innokkaina, välillä kuitenkin tuntui siltä, että pyörä toi vain lisäpainoa kiipeämiseen. Vuoren päällä oli edelleen yhtä pilvistä ja harmaata kuin alhaallakin. Ihme ja kumma matkaseuralaisemme kesti kuin kestikin perässämme. Tosin välillä jouduimme odottamaan häntä aika kauankin, kyselimme että olisiko hän lähtenyt matkaamme, jos olisi tiennyt millaisia hulluja me olemme. Hän vastasi myöntävästi, joten oletimme saavamme hyvää palautetta matkatoimistomme palautekanavaan. Huipulla ollessamme alkoi hieman ripsimään vettä, joten sen ja pimeyden lähestyessä päätimme alkaa suuntaamaan alaspäin mahdollisimman nopeasti.

 

Mäen piti olla tarpeeksi loiva, että sitä olisi voinut pyöräillä, mutta jälleen kerran matka alas olikin huomattavasti haastavampi kuin ylös. Pimeys yllätti nopeasti meidät ja myös sade alkoi voimistumaan. Sateen kastelemat lehdet ja puiset portaat muuttuivat uhkaavan liukkaiksi ja pyöristä tulikin riippakiviä taipaleellemme. Pääsimme kuin ihmeen kaupalla alas juuri kun päivän viimeisetkin valon rippeet olivat muuttuneet pimeydeksi. Onneksi meistä kukaan ei liukastunut pahemmin, muutama läheltä piti -tilanne matkan varrelle kuitenkin mahtui, mutta en tiedä miten vältimme loukkaantumiset, tuurillahan ne laivatkin seilaavat. Sade yltyi yltymistään ja muuttui rankkasateeksi. Onneksi olin itse varannut sadetakin mukaan, tosin ei sekään kovin kauaa vettä pitänyt, kun tieltä roiskui vettä lokasuojien ohitse.

 

Emme kuitenkaan sään takia vaipuneet epätoivoon, vaan lauloimme ja kerroimme huonoja vitsejä ja kyselimme toisiltamme, että pitäisikö kuitenkin lähteä vielä katsomaan huipulle, jos se Fuji nyt näkyisi sieltä. Märän ja pimeän matkan päätteeksi pääsimme takaisin majapaikkaamme, ja vastaanotto oli ihan kuin olisi tullut mummolaan. Rättiväsyneinä, märkinä ja kylmettyneinä taisimme näyttää niin säälittäviltä, että talon emäntä ei voinut laskea meitä menemään huoneeseemme, vaan vanha nainen käytännössä pakotti meidät riisumaan märät varusteemme ja antoi meille pyyhkeet ja tyrkkäsi lämpimään suihkuun. Suihku teki kyllä terää ja hän oli vielä ihanasti kiikuttanut kylpytossut odottamaan meille molemmille suihkun ulkopuolelle. Emme voineet kuitenkaan vielä mennä nukkumaan, tarvitsimme evästä ja kipeästi. Onneksi lähimarketti oli todellakin lähellä ja emme viipyneet sateessa kauaa. Palasimme ripeästi huoneeseemme ja ruoka maistui aivan taivaalliselta, olihan takana jälleen ikimuistoinen päivä kaikesta huolimatta tai ehkäpä juuri sen takia. Kävimme molemmat vielä kylvyssä ja voin sanoa rehellisesti, että molemmat taisimme nukahtaa sinnekin ainakin pieneksi hetkeksi. Unta palloon ja uuteen toivottavasti aurinkoisempaan päivään!

 

Päivä kaksitoista: Jälleen vuorikiipeilyä

 

Suurista toivomuksistamme huolimatta pilviverho pysyttäytyi Fujin yllä, joten nopean aamupalan ja pyörien palauttamisen jälkeen lähdimme kohti seuraavaa kohdetta Takaota, Tokion takana (reunamilla) sijaitsevaa suosittua matkailukohdetta. Matkaseuralaisemme ei oletettavasti ollut liian järkyttynyt edellispäivän seikkailuista, koska hän halusi jatkaa matkaa vielä kanssamme. Toivotimme hänet mielellämme matkaamme. Junamatka meni jälleen unen ja todellisuuden rajamailla. Juna-asemalla pääsimme seuraamaan vihdoin miltä näyttää, kun automaattia täydennetään. Mies latoi juomia ja muita tuotteita koneen hyllyille hirmuisella tahdilla ja tarkkuudella, hän tiesi tasan tarkkaan montako tölkkiä menee millekin paikalle. Aikamme ihmeteltyä miehen työskentelyä lähdimme hipsimään kohti seuraavaa yöpaikkaa.

 

Perillä kirjauduimme hostelliin ja erittäin lyhyen tauon jälkeen lähdimme jälleen Rikun kanssa valtaamaan vuorta, matkaseuralaisemme liittyisi mukaan ylhäällä, hän valitsi helpomman vaihtoehdon eli köysihissin. Me taas valitsimme jälleen vaikeamman reitin ylös ja ajatuksissamme vielä vaikeamman alas, emme taida olla siis kovin viisaita tai ainakaan kovin oppivaisia. Reitti ylös oli kyllä koko vaivan arvoista, metsä näytti aivan sademetsältä ja utu loi sinne aavemaisen tunnelman. Kiivetessämme näimme kuitenkin hennosta udusta huolimatta Tokion horisontissa. Oli vaikea kuvitella, että olimme alle tunnin matkan päässä maailman suurimmasta kaupungista ja emme olleet nähneet koko vuorelle kiipeämisen aikana ketään muuta.

 

Saimme taas kolmen muskettisoturin konkkaronkan kasaan ja lähdimme suuntaamaan kohti huippua aiheuttamaan kaaosta. Matkalla näimme aivan jättimäisiä puita ja jälleen yllättäen kymmenittäin temppeleitä. Pysähdyimme välillä paukuttelemaan gongeja ja kilauttelemaan kelloja. Huipuilta ei voi sanoa muuta kuin sen, että kyllä pilviä ja harmautta riitti. Se ei meitä kuitenkaan se suuremmin haitannut, vaan lähdimme kapuamaan alas. Reitti alas osoittautuikin yllättäen tällä kertaa erittäin miellyttäväksi, portaat oli vasta uusittu ja polku oli leveä, sekä melko loiva. Käveltyämme aivan yksinämme ajattelimme pysähtyä hetekeksi ja meditoida luonnon rauhassa. Viidestä minuutista tuli yllättäen kymmenen ja siitä taas viisitoista. Lintujen laulu ja veden solina saivat mielen täysin pohjiaan myöten rauhalliseksi.

 

Loppumatka menikin hieman hiljaisemmissa merkeissä ja päätimme suunnata hostellimme lähellä olleeseen onseniin viemään rauhoittuminen äärimmäisyyksiin. Tilasimme kaikki hyvää ruokaa ja vatsat täytettyämme suuntasimme lillumaan altaisiin ja saunomaan. Saunassa saikin sitten katsella paikallista ruokaohjelmaa, joka oli mielestämme huvittavaa. Äänet olivat suhteettoman kovalla ja äänitehosteet korostuivat niin paljon, ettei siellä kehdannut liian kauaa olla, se siitä rauhoittumisesta. Onneksi ainakin altaissa saimme olla rauhassa ja tarpeeksi nahistuttuamme lähdimme uusien voimien kanssa kaupan kautta hostellia kohti. Unta ei taaskaan tarvinnut kauaa houkutella, se pääsi jälleen yllättämään matkalaiset.

 

Päivä kolmetoista: Viimeinen ehtoo

 

Hyvästelimme pitkäaikaisimman matkaseuralaisemme ja toivottelimme hyvät jatkot hänen reissulleen, minne ikinä se hänet viekään. Nousimme junaan ja suuntanamme oli Tokio, ensimmäisellä pysäkillä ei kyydissä ollut juurikaan ketään, mutta pikkuhiljaa mitä lähemmäs Tokiota tulimme, sitä täydemmäksi juna alkoi pakkaantumaan. Lopulta olimme siinä pisteessä, että junan ulkopuolella oli ammattimaiset työntäjät, jotka survoivat ihmisiä kyytiin. Olimme kuin sillit purkissa, en tiedä olenko koskaan ollut noin monen ihmisen kanssa noin lähekkäin samaan aikaan, onneksi sentään olimme edelleen istumapaikoillamme. Mistään henkilökohtaisesta tilasta ei ollut puhettakaan. Kuitenkin kaikista oudointa oli se, kuinka hiljaista junassa oli. Me taisimme olla Rikun kanssa äänekkäimmät, kun vaihdoimme muutamat sanat juuri siitä, että kuinka hiljaista junassa oli.

 

Tokioon saavuttaessa juna alkoi onneksi tyhjentyä ja meillä oli mahdollisuus edes päästä pois koko junasta. Kävimme jälleen tyhjentämässä selkämme ja kätemme hostellin tavarasäilöön ja suuntasimme kohti kaupungin sydäntä. Menimme aivan ensimmäiseksi Odaiba -tekosaarelle, jossa on paljon ostoskeskuksia ja kopio vapaudenpatsaasta. Pääsimme sinne yksikiskoisella sähköjunalla, siitä näkemämme maisemat jättimäisten rakennusten välissä oli mieleenpainuva kokemus. Teimme saarella viimeisiä tuliaisostoksia ja kävimme syömässä vihdoin wagyu-lihaa, yhdestä palasta saikin pulittaa pitkän pennin, mutta oli se kyllä sen arvoista. Aikamme kierreltyä, lähdimme käymään vielä aivan ydinkeskustassa ja sitten kyllästyimme taas ihmisten paljouteen ja suuntasimme Tokion tarjoamiin puistoihin. Näimme aivan jättimäisen torii-portin, sekä eksoottisia eläimiä ja kukkia täydessä väriloistossaan. Lisäksi satuimme yhteen temppeliin aivan jonkin seremonian alkuvaiheessa ja pääsimme kuuntelemaan laulua ja rukoilua, sekä ihailemaan pimenevään illassa temppelin alueelle sytytettyjä tulia.

 

Kävimme vielä turistikohteita läpi, aloittaen Tokio Towerista, se loisti pimeydessä komeasti kuin Eiffel-torni, poikkeuksena tosin Eiffel-torniin olivat jättimäiset pilvenpiirtäjät aivan sen vieressä. Sitten haahuilimme Tokion kaduilla leikkien kameran kanssa pitkällä valotusajalla ja etsien ruokapaikkaa, jossa söisimme viimeisen yhteisen illallisen. Emme osanneet olla päätymättä takaisin kiireisimpään risteykseen. Olihan se nähtävä myös pimeän aikaan. Päädyimme lopulta syömään Toriniku-nimiseen ketjuravintolaan, jossa kaikki annokset ja juomat maksoivat saman verran. Vatsat täynnä jaksoimme heilua kaupungilla vielä hetken kuvaamassa yön vilinää. Seuraavan päivän aikainen herätys alkoi kuitenkin jyskyttää jo takaraivossa ja suuntasimme hostellille nukkumaan.

 

Päivä neljätoista: Nikko, Nikko, Nii

 

Viimeinen yhteinen päivämme alkoi kuten oli alkanut moni päivä jo aiemmin, eli aikaiselle herätyksellä ja siirtymisellä uuteen paikkaan. Otimme laukut mukaan ja aloitimme junailun kohti Nikkoa. Nikossa meitä oli vastassa sade ja harmaus, olimme kuitenkin suunnitelleet tämän päiväretken mukaan matkaan, joten olihan se suoritettava! Pysähdyimme turistikeskuksessa aivan huviksemme ja kyselimme vihjeitä salatuista helmistä. Kerroimme suunnitelmastamme kävellä kaikkialle ja virkailija suorastaan järkyttyi ja sanoi, ettemme voi kävellä kaikkialle, vaan meidän täytyisi ottaa bussi. Hänen mielestään esteitä olivat se, että ulkona sataa sekä se, että matkat olisivat aivan liian pitkiä kävelemiseen. Taisimme myötäillä hänen sanomisiaan vain hänen mielenterveytensä puolesta, mutta heti ulos päästyämme tiesimme jo, ettemme tulisi ottamaan mitään busseja.

 

Kävelimme sateessa pyhän sillan ohitse ja kävimme katsomassa useita temppeleitä, kunnes kyllästyimme niihin. Kamerani päätti ottaa itseensä sateesta, linssiin oli mennyt vettä, joten kamera lopetti toimintansa ja tämän sekä muiden seikkojen osalta useat sadat turistit ympärillämme saivat meidät kaipaamaan takaisin luontoon. Emme viipyneet temppelialueella pitkään, vaan lähdimme seikkailemaan läheisen joen rantaan. Siellä ei mitään polkuja kulkenut, eikä muita turisteja näkynyt. Sade laantui ja voimistui jaksotellen, mutta emme antaneet sen häiritä olimmehan varustautuneet hyvin sateeseen. Lähdimme jokiseikkailun jälkeen kävelemään kohti pääkohdettamme, Kirifuru -vesiputousta. Matka oli kokonaisuudessaan pelkkää ylämäkeä, mutta se ei meitä haitannut. Olimme tottuneet kiipeämiseen jo matkan aikana ja päällystettyä tietä oli helppo kulkea puolivaloilla.

 

Perillä meitä odotti ravintola, joka oli tietenkin kiinni, koska ei ollut sesonki. Ravintolan nimi oli Misty Mountain Restaurant ja nimi ei olisi voinut olla yhtään osuvampi. Sakea sumu esti käytännössä vesiputoukselle näkemisen, mutta se taisi saada meidät vaan paremmalle tuulelle. Eikös surkuhupaisuus ole myös hupaisaa. Söimme eväät ''näköalapaikalla'' ja lähdimme suuntamaan takaisin kohti juna-asemaa. Ehdimme noin puoleen väliin matkaa, kun aiemmin ohitsemme ajanut auto palasi luoksemme ja ystävällinen nainen ehdotti, että tulisimme hänen kyytiinsä asemalle. Ei se meitä varsinaisesti haitannut, olimmehan jo läpimärkiä ja hieman kylmissämme. Kiittelimme kyydistä ja pääsimme vaihtamaan aseman vessaan kuivia vaatteita yllemme.

 

Ostimme asemalta junaliput ja meillä oli tällä kertaa koko reissun aikana eri päätepysäkki. Junamatkan aikana kertasimme vielä sitä, mitä kaikkia seikkailuja olimme kokeneet, tuntui että matka olisi kestänyt ainakin kuukauden. Onhan se sanonta, että kun on hauskaa aika rientää nopeasti. No ei vaineskaan, tämä reissu on ollut yksi elämäni parhaista matkoista ja toivon tällaisia ehdottomasti jatkossa lisää. Lopulta saavuin asemalle, josta jatkoin samaiselle Odaiba -saarelle, jossa olimme edellisenä päivänä vierailleet. Riku jatkoi matkaansa lentokentälle ja lentäisi sitten illasta takaisin Suomeen. Itse menin saarelle kokemaan teamLab Planes -nykytaiteen museon, jossa oli vaikka millaisia tilataidenäytöksiä, pääsin kastamaan jalkoja veteen, pomppimaan hiekkasäkkien päällä ja seikkailemaan peilien ja valoköynnösten joukkoon. Kokonaisuudessaan museo oli erittäin mielenkiintoinen ja kaikilla aisteilla nautittava kokemus.

 

Sitten oli minun aikani lähteä lepäämään vielä siksi, että jaksaisin nousta seuraavan aamuna aikaisin lentoni takia. Minulla ei ollut nettiä, joten olin katsonut reitin valmiiksi ja suunnitellut pysäkit ja liikennevälineet. Kuitenkin mentyäni bussipysäkille sateessa, sain kokea pettymyksen. Bussi olikin niin täynnä, ettei sinne otettu ketään. Päätin jäädä kuitenkin koittamaan onneani ja odottamaan seuraavaa bussia ja silläkin oli sama kohtalo. Kolmannen bussin kohdalla uskoin, jo että sen olisi pakko olla edes vähän vähemmän täynnä. No mahduin kuin mahduinkin rinkkoineni kyytiin ja pääsin haluamalleni juna-asemalle.

 

Olin laskelmoinut, että minulla riittää juuri ja juuri lippuihin rahat museolta hostellille. En ollut kuitenkaan laskenut oikein ja lippuja ei tietenkään voinut ostaa muulla maksuvälineellä kuin käteisellä, jota minulla ei tietenkään ollut. Minulta puuttui lipun hinnasta 50 yeniä, joka on noin 0,30 €. Eipä aikaakaan, kun sain kerjättyä summan hyvin ystävälliseltä mieheltä, joka ei puhunut sanaakaan englantia. Oma japanin kielentaitoni ei ollut sekään parantunut kahdessa viikossa suuremmin, osasin sanoa kiitos ja kumarsin syvään. Hän olisi kai halunnut lähteä saattamaan minua, mutta siitä sentään kai osasin kieltäytyä. Ainakin hän oli iloinen, että sai auttaa minua. Ainakin minä olin iloinen siitä, että pääsin hostellille nukkumaan muutamaksi tunniksi.

 

Päivä viisitoista: Paluu kotimaahan

 

Herätys oli matkan rankin tähän mennessä, tosin tiesin, että kun tästä selvitään, niin ollaankin jo kotimaassa, jossa voi levätä. Sanoin hotellilla hyvästit japanilaiselle vessanpöntölle, ne olivat hauskoja kapistuksia. Kävelin lentokentälle ja sisälle terminaaliin, kirjasin laukut sisään ja kiipesin lentokentän katolle syömään aamupalaa ja katselemaan Tokion siluettia, sekä lentoon lähteviä lentokoneita. Sitten menin turvatarkastuksen läpi ja tein viimeiset ostokset ennen kuin menin syömään toista aamupalaa portille. Lentokoneesta näkymät Tokion ylle olivat suurenmoiset, vihdoinkin pilvet olivat väistyneet taivaalta ja näin Fuji-vuoren kerrankin oikein kunnolla, eipä sekään jäänyt suuresti harmittamaan. Lento kulki samaa reittiä kuin menomatkallakin, eli pohjoisnavan ylitse. Oli outoa nähdä pelkkää lunta ja jäätä, sitä riitti aivan silmänkantamattomiin.

 

Tosin olihan se lisäksi shokki palata Suomeen ja nähdä taas lunta maassa, en ollut seurannut uutisia suuremmin matkan aikana. Ei sellaiseen ollut vain yksinkertaisesti aikaa, mutta sain kuulla, että juuri oli ollut 20 senttiäkin lunta maassa. Onneksi onnistuin välttämään pahimman takatalven. Oli mukava olla takaisin Suomessa, mutta kyllä sitä Japaniakin jäi kaipaamaan. Siellä on kyllä käytävä joskus uudelleen, mutta ei ihan heti. Ruoka, maisemat ja kulttuuri ovat siellä erityisen eksoottisia ja siksi juuri kiehtovia. Kai se täytyy hankkia riisikeitin.

 

Kiitos paljon matkani seuraamisesta, toivottavasti seikkailumme sai sinutkin innostumaan Japanista. Ei ole pakko mennä ihan yhtä äärimmäisellä asenteella, mutta suosittelen ainakin kerran käymään siellä.

 

Sayonara!